Teksti ja kuvat: Emilia Hämäläinen
12.4. vietettiin ensimmäistä kertaa Suomen lasten metsäretkipäivää. Pääsin päivän kunniaksi metsäretkelle espoolaisen eskariryhmän kanssa. Suunnitelmissa oli lähteä etsimään kevään merkkejä, ja tietenkin päästä myös vähän leikkimäänkin. Keräännyimme retkipäivän aamuna ennen lähtöä päiväkodin pihalle piiriin, ja ryhmän opettaja esitteli minut lapsille. Lapset odottivat hieman jännittynein tunnelmin päivän ohjelmaa. He olivat ehtineet tehdä eskarin kanssa jo yhden kevätretken, ja nyt olisi jälleen vuorossa selvästi odotettu päivä.
Minua kiinnostikin kuulla, millaisia keväthavaintoja lapset olivat jo ehtineet tehdä, ja yllätyinkin, kun kaikkien lasten kädet nousivat ilmaan sitä kysyessäni. Jokainen pääsi vuorollaan kertomaan omia havaintojaan. Moni oli nähnyt leskenlehtiä, osa muurahaisia ja toiset perhosia. Yksi poika kertoi nähneensä töyhtöhyypän, ja kuvailikin hienoa töyhtöä linnun päässä. Toinen poika kertoi nähneensä sisiliskon, ja pohdimme lasten kanssa yhdessä, missä sisiliskoja voisi nähdä parhaiten. Piiriin kokoontumisen jälkeen lähdimme liikkeelle parijonossa. Suuntana oli tuttu metsäpaikka.
Kun pääsimme metsän reunalle, opettaja pysäytti jonon, ja kehotti kaikkia olemaan aivan hiljaa. Nyt olimme metsän ”ovella”, joten lasten tulisi olla silmät ja korvat tarkkana. Ja pian, kun kaikki malttoivat hetkeksi hiljentyä, alkoi kuulua jotain tuttua. Ryhmä oli hiljattain kuunnellut luokassa lintujen ääniä, joten opettaja kysyi nyt lapsilta, mikä lintu se siellä lauloikaan. Mustarastas? Ei. Västäräkki? Ei. Peippo! Joku tiesi lopulta vastata. Pian vastaan tuli toinenkin kevään merkki, nimittäin muurahaispesä. Jonossa vuorotellen kävimme kurkistamassa varovasti pesään. Jopas, siellähän oli jo kova tohina päällä!
Vihdoin saavuimme metsään, lasten omaan tuttuun paikkaan, jossa oli retkeilty jo aikaisemminkin ryhmän kanssa. Jälleen kokoonnuimme piiriin, ja nyt olisi aika lähteä tutkimaan, millaisia kevään merkkejä metsästä löytyy. Kerroin lapsille, että kannattaa tutkia puiden oksia, josko niissä näkyisi pian avautuvia silmuja, tai tarkastella maasta, näyttääkö mustikanvarpu uusien lehtien tulon merkkejä. Niinpä lapset lähtivät pareittain liikkeelle. Kyllä joitain kevään merkkejäkin löytyi, mutta myös paljon hienoja aarteita, joita monet tulivat vuorotellen esittelemään minulle. Metsästä löytyikin niin paljon kaikkea ihmeellistä, että päätimme kerätä ne yhteen kaikkien tutkittavaksi.
Hetken touhuttuamme metsässä, ja tarkasteltuamme metsän aarteita, lapset kerättiin taas piiriin. Oli aika kuulla, millaisia löytöjä kukin oli tehnyt. Jälleen vuorotellen jokainen pääsi kertomaan löydöistään. Syötyjä käpyjä, kääpiä, mielenkiintoisia koloja, ”jotain outoa” ja vaikka mitä muuta oli löydetty. Yksi tyttö osasi keroa nähneensä silmuja puissa. Joku poika oli varma, että oli löytänyt sisiliskon kodin. Sitten yllättäen yläpuoleltamme alkoi kuulua jännää ääntä. Aivan kuin joku koputtaisi puuta vasten. Katselimme ylös puiden latvoja kohti, ja sieltä se löytyi: käpytikka nakuttamassa männyn oksalla. Sain napattua siitä kuvan, ja lapset tulivat innokkaana katsomaan kuvaa kamerastani.
Lopulta oli tullut se aika, mitä lapset olivat varmasti odottaneet, nimittäin aika leikkiä. Olin miettinyt meille Luonto-Liiton leikkivihkosta jotain kevätseurantaan sopivaa, ja kehitellyt leikin nimeltään västäräkki ja perhosentoukka. Lapset jaettiin ryhmiin, osasta tulisi perhosentoukkia ja osasta västäräkkejä. Västäräkeille perustettiin kaksi kolmen lapsen perhettä, ja kummallekin perheelle oma ”pesäpuu”. Toukkien tehtävänä oli mennä mahdollisimman hyvään piiloon, etteivät västäräkit löytäisi niitä.
Toukkien löydettyä piilot, päästettiin västäräkit etsimään ruokaa. Toukan löydettyään, västäräkin tuli tuoda se omaan pesään, ja lähteä sitten etsimään uutta toukkaa. Västäräkit saivat tuoda vain yhden toukan kerrallaan pesään. Lopulta, kun kaikki toukat luultiin löytyneeksi, oli aika laskea, kuinka monta toukkaa kumpikin västäräkkiperhe oli löytänyt. Pian lastentarhanopettajat laskivat, että yksi lapsi puuttuu. Niinpä piilostaan pomppasi vielä löytämättä jäänyt toukka. ”Siitä tuli nyt perhonen!”, lapset tajusivat yhtäkkiä. Leikkiä ehdittiin onneksi vielä toisenkin kerran, sen verran kivaa kaikilla tuntui olevan.
Päivä eskariryhmän kanssa oli täynnä tapahtumia, ja jätti minuun lopulta niin lämpimän tunteen, että sitä riitti vielä koko loppupäiväksi. Kaikista lapsista paistoi aito kiinnostus luontoa ja metsäretkeä kohtaan. Kun keräännyimme päivän päätteeksi jälleen yhteiseen piiriin, lapsilta kysyttiin tunnelmia päivästä. ”Tosi kivaa!”, joku kertoili. ”Super kivaa!”, eräs poika pani paremmaksi. Kun lapset olivat kiitelleet minua yhteisessä piirissä, ampaisi äkkiä yksi poika luokseni, ja halasi minua lujasti. Pian tulivat myös muut lapset perässä, ja olin kahdenkymmenen lapsen ympäröimässä yhteishalissa. Välitön ja vilpitön palaute tuntui luissa ja ytimissä asti.