Jos keväällä lumen alta pilkistää vihreässä varvussa kiiltävän mustia marjoja, on kyse todennäköisesti variksenmarjasta. Tämän aina vihannan, noin 10–30 cm mittaan kasvavan varpukasvin hedelmät, luumarjat, säilyvät nimittäin lumen alla linnuille syömäkelpoisina yli talven. Vaikka variksenmarjan nimi viittaa variksiin, maistuvat marjat tiettävästi kanalinnuille variksia paremmin. Etenkin Pohjois-Suomessa variksenmarja on muuttolinnuille tärkeää ravintoa ennen kesän hyönteisten heräämistä.
Ikivihreän varpukasvin neulasmaiset lehdet kasvavat kierteisesti tai säteittäisesti varren ympäri. Variksenmarjan punaiset kukat puhkeavat lehtihankoihin tyypillisesti huhti-kesäkuussa. Kukkien terälehtiä pidemmiksi kasvavat heteet näyttävät hauskalta ja saavat kukinnon erottumaan paremmin lehtien joukosta.
Variksenmarja tunnetaan myös monilla muilla nimillä. Oletko koskaan kuullut puhuttavan esimerkiksi kaarnikaasta, kraakkusta tai harakanmarjasta? Eri puolilla Suomea sama kasvi on saanut monia lempinimiä. Suomessa esiintyy kahta variksenmarjan alalajia: etelänvariksenmarjaa (Empetrum nigrum) ja pohjanvariksenmarjaa (Empetrum hermaphroditum).
Variksenmarjan latinankielinen sukunimi Empetrum tarkoittaa sananmukaisesti kalliolla kasvavaa. Kanervakasveihin kuuluva variksenmarja on niukassakin ympäristössä pärjäävä kasvi. Kasvualue yltää Etelä-Suomesta pohjoiseen, tunturipaljakan vähälumisille alueille saakka. Kasvi viihtyy etenkin kuivahkoissa kangasmetsissä, tunturikankailla ja korpimättäillä. Ei kuitenkaan ole tavatonta löytää variksenmarjaa kallioilta, hietikoilta tai merenrannoilta.
Loppukesästä elokuussa kasvavat luumarjat ovat syötäviä ja maultaan metsäisiä, tutumpaa mustikkaa tummempia ja kiinteämpiä. Ravinnon ohella ihmiset ovat hyödyntäneet variksenmarjaa muun muassa värjäämistarkoituksessa, ja varvuista on tehty erilaisia harjoja.