Kuva: Hanna Keski-Karhu
Perinnemaisemat ovat maaseutumme helmiä. Paitsi että ne ovat silmiä hivelevän kauniita ympäristöjä, niihin sisältyy myös kulttuurihistorian lehtien havinaa sekä Suomen luonnossa muualla näkemätöntä lajirikkautta.
Pitkät perinteet
Perinnemaisemat ovat esi-isiemme perintö meille kaikille. Ne ovat muodostuneet vuosien saatossa, kun isovanhempamme, isoisovanhempamme ja heidän vanhempansa laidunsivat karjaa, polttivat kaskea ja niittivät heinää eläimille talvirehuksi. Siinä samalla maisema pikkuhiljaa muovaantui. Monipuolinen, luontoa kunnioittava maatalous loi suuren joukon erilaisia elinympäristöjä, joissa menestyvät myös eliölajien välisessä kilpailussa heikommin pärjäävät lajit.
Niityt kukkivat värikylläisinä perhosparatiiseina ja harvapuustoisilla metsälaitumilla valoa tulvi myös kenttäkerroksen monilajisille ruohovartisille kasvustoille. Maatalousmaisemaa rytmittivät peltotilkut, ladot, kiviaidat ja heinäseipäät. Perinnemaisema terminä kattaakin varsinaisesti perinteisen maatalousympäristön kokonaisuudessaan, rakennuksineen ja rakennelmineen. Perinnebiotoopit puolestaan ovat perinteisten maankäyttötapojen muokkaamia elinympäristöjä, ketoja, hakamaita ja lehdesniittyjä.
Mitä sitten tapahtui?
Ympäristöt, jotka maanviljelijävanhempamme parissa sadassa vuodessa loivat, ovat maatalouden nopean rakennemuutoksen vuoksi nyt kovaa vauhtia katoamassa. Maatilat eivät ole enää omavaraisia parin hehtaarin pikkutiloja, vaan teknologisia suuryksiköitä. Koneet ovat korvanneet hevoset ja hartiavoimat, ja keinolannoitteet ja torjunta- aineet ovat alkaneet näytellä viljelytyössä suurta osaa. Niittoniityt on liitetty viljeltyihin peltoihin ja nurmilaitumiin eivätkä kotieläimet enää kirmaile vähätuottoisilla hakamailla tai jokivarsiniityillä. Siistit ja viehättävät heinäseiväsrivistötkin ovat korvautuneet muovikuorisilla ”traktorinmunilla”, säilörehupaaleilla.
Laiduntamattomien ja käytöstä poistuneiden perinnemaisemien tulevaisuus näyttää surulliselta. Kookkaat heinät ja ruohot valtaavat alaa matalilta niittykasveilta. Niityt rehevöityvät muun muassa keinolannoitteiden ja ilman typpilaskeuman tuomien ravinteiden vuoksi. Torjunta-aineet yksipuolistavat lajistoa. Paljon valoa ja vähän ravinteita vaativat värikkäästi kukkivat niittylajit häviät kasvupaikasta riippuen vuosikymmenen tai muutaman vuosikymmenen kuluessa. Maisema pusikoituu ja metsittyy.
Uhanalainen nykytilanne
Perinnebiotoopeista on valitettavasti tullut uhanalaisimpia luontotyyppejämme. Kaikki ketojen, kosteiden niittyjen, lehtoniittyjen ja hakamaiden eri luontotyypit ovat äärimmäisen uhanalaisina pyyhkiytymässä kokonaan kartalta. Erilaisista arvokkaista perinnebiotoopeista on enää jäljellä vajaa prosentti vuosisadan takaisesta puolestatoista miljoonasta hehtaarista. Tuosta vajaasta prosentistakin noin 95 % on vaarassa kadota.
Perinnebiotooppien taantuminen on vakava uhka Suomen luonnolle. Vanhakantaisen maatalouden luomat elinpaikat ovat nimittäin luontomme eliittiä: ne ovat monimuotoisimpia luontotyyppejämme antaen asuinsijan neljäsosalle maamme kaikista eliölajeista. Perinnebiotooppien uhanalaistuminen on vienyt kuilun partaalle suuret määrät niillä elävistä eliölajeista. Tällä hetkellä Suomen uhanalaisista lajeista noin 28 % on maatalouden perinneympäristöjen asukkeja.
Luonnonsuojelua hartiavoimin
Perinnemaisemien ja -biotooppien suojeleminen on toisenlaista luonnonsuojelutyötä kuin mihin olemme normaalisti tottuneet. Maaseudulla maiseman- ja luonnonsuojelun sijaan pitäisikin puhua ennemmin maiseman- ja luonnonhoidosta. Koskemattomuuden säilyttämisen sijaan alkutuotannon luomat ympäristöt suorastaan vaativat ihmisen niittovälineiden tai karjan laidunnuksen aiheuttamaa häirintää.
Nykypäivänä maisemanhoitotyö jää yhä useammin luontoväen harteille, koska maatalouden toimintalinjoja säätelevä tukipolitiikka ei riittävästi kannusta viljelijöitä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Viljelijöiden on mahdollista pakollisten perusympäristötoimenpiteiden lisäksi sitoutua vapaaehtoisiin erityisympäristösopimuksiin ja hoitaa arvokkaita maisemia sekä perinnebiotooppeja, mutta työstä saatava korvaus on usein työmäärään nähden vaatimaton. Hektisyys ja kiire ovat maataloustöissäkin siinä määrin läsnä, että työt on pakko suunnata tilan toiminnan kannalta tärkeämpiin kohteisiin.
Uudenlaiset toimintatavat ovat siis tarpeen. Maisemanhoidon ympärille on rakennettu suuria työllistämishankkeita, joissa pitkäaikaistyöttömät hoitavat ympärivuotisesti arvokkaita luontokohteita. Erilaisten luonnonsuojelu- ja kyläyhdistysten talkoot ja leirit ovat myös osoittautuneet erinomaisiksi keinoiksi taistelussa pusikoita vastaan. Näiden avulla meistä jokainen voi opastetusti tarttua viikatteeseen tai pokasahaan ja tutustua luonnonsuojelun ruohonjuuritasontyöhön sanan varsinaisessa merkityksessä.
Perinnemaisemien ja -biotooppien säilyminen hoidettuina on ensiarvoisen tärkeää. Hoidolla suojelemme paitsi uhanalaista eliölajistoa, myös turvaamme merkittävää osaa kansamme historiaa, kulttuuria ja identiteettiä sekä perinteistä kaunista maalaismaisemaa monipuolisine lajistoineen tulevillekin polville ihailtavaksi ja vaalittavaksi. Luonnonarvoiltaan rikas maisema näyttää myös meidän silmissämme viehättävältä ja houkuttelevalta.
Teksti: Katja Torkko